Yhteenkuuluvuus ja ihmislauman jaettu todellisuus
Ihmisluontoon kuuluu tarve olla lauman jäsen ja jakaa yhteinen käsitys todellisuudesta lauman muiden jäsenten kanssa. Todellisuuden käsityksen saattaa määrittää uskonto, poliittinen arvomaailma, tai alakulttuuri. Sen voi myös määrittää yhteiskunnallinen status, tai johonkin muuhun ominaisuuteen pohjautuva identiteetti, kuten esimerkiksi seksuaalisuus tai etninen alkuperä. Tämä ilmiö läpäisee koko yhteiskunnan aina koulujen pihoilta ja Internet-yhteisöistä työpaikkojen kahvihuoneisiin ja eduskunnan istuntosaliin – laumakäyttäytymistä on kaikkialla missä ihmiset muodostavat minkäänlaisia ryhmiä.
Joillain laumaan kuulumisen tarve voi olla suurempi, toisilla pienempi. Moni “itsenäinen” ihminen ei tunnista itsessään tätä tarvetta, koska ei tulkitse luonnollista hajanaista sosiaalista viiteryhmäänsä perinteisessä mielessä “laumaksi”, vaikka se tosiasiallisesti palvelisikin lauman funktiota. Toiset taas eivät myönnä tarvettaan, koska se on heidän mielestään nössöjen lampaiden ja NPC-hahmojen touhua, siinä missä he ovat itsenäisiä ajattelijoina ketkä ovat asettautuneet yhteiskuntaa vastaan sen periferiaan. Silti tämä tarve on olemassa heidän alitajunnassaan, kuten on myös tukahdutettu yksinäisyyden tuska. Yksinäisyyden aiheuttama stressi kuulemma kuormittaa terveyttä yhtä paljon kuin tupakan polttaminen.
Laumavietti ja juoruaminen ei suinkaan ole mitään turhaa alkukantaista luolamiesten ja -naisten käytöstä, vaan me ihmiset riipumme siitä elääksemme ja pysyäksemme järjissämme. Keskustelemalla ja juoruamalla ihmiset vertailevat tiedonpalasia keskenään, ja yhteisiin satuun uskomalla he sosiaalisesti verkostoituvat suuremmaksi ja vahvemmaksi laumaksi, jonka jäsenillä on kattavampi kokonaiskuva ympäristöivästä maailmasta.
Jos ihmisillä ei olisi jaettua todellisuutta, he olisivat hukassa, koska kukaan ei tietäisi kehen luottaa, kuka kuuluu omaan laumaan ja kuka on sen vihollinen, tai mikä tarina on totta ja mikä tarua. Ihmiset eivät enää olisi varmoja miten toimia oikein tai mikä on vastoin sääntöjä, eikä olisi enää luotettavaa tiedonlähdettä joka kertoisi missä on ruokaa ja missä vihollisia, tai että aiheuttaako kahvinjuonti syöpää vai estääkö se sitä.
Laumavietti on vittumainen asia silloin kun se johtaa koulukiusaamiseen, luokkayhteiskuntiin, ja sisällissotiin, mutta toisaalta loistava juttu silloin kun sillä rakennetaan sivistyksen maailmanvaltoja, hyvinvointiyhteiskuntia, ja yliopistojen tiedekuntia joissa jaetun todellisuuden kivijalkana toimii tieteellinen menetelmä.
Neuroepätyypillisyys ja laumaan sopeutuminen
Muistelen lapsuudestani ja nuoruudestani, että tykkäsin lähinnä taiteilla, rakennella legoilla, ja mietiskellä omiani. Jo ennen ala-astetta havaitsin etten oikein ymmärtänyt muita ihmisiä tai osannut mennä heidän joukkoonsa. Sosiaaliset signaalit menivät yli hilseen koska huomioni oli usein muissa asioissa jotka kiinnostivat enemmän, kuten lihansyöjäkasvit, ufojen piirtely, tai tietokonepelien ohjelmointi.
Neurotieteellisesti kyse on erilaisesta huomion kohdentamisesta, missä tyypillinen lapsi keskittyy automaattisesti ihmisiin ja seuraa sosiaalista informaatiota, samalla kun autistinen lapsi kiinnittää huomion ensisijaisesti esineisiin, systeemeihin, ja loogisiin ongelmiin.
En miellä autismia itsessään kehitysvammaksi, vaan erilaiseksi kognitiiviseksi orientaatioksi, jossa ihminen kiinnostuu eri asioista ja hänen aistinsa reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin eri tavalla. Ulkopuolisille näkyvä kehitysvamma autismista tulee vain silloin, kun henkilöllä ei ole riittävää havainnointikykyä, päättelykykyä, eikä näyttelemisen lahjoja kompensoidakseen erilaisuuttaan. Autistinen ihminen voi siten yhtä hyvin olla nero tai älyllisesti jälkeenjäänyt.
Valitettavasti laumaeläinten maailmassa erilaisuus tekee ihmisestä kohteen. Kiusaamisen voi ymmärtää sosiaalipsykologian kautta siten että ryhmä vahvistaa koheesiotaan erottamalla joukostaan poikkavan yksilön. Kiusaaminen ei ole satunnaista ilkeyttä vaan ryhmädynaaminen prosessi jossa uhrin rooli on olla ulkopuolinen hylkiö jonka kautta muut määrittelevät sisäryhmän rajat. Lapsi joka ei osaa lukea vihjeitä, ei osallistu yhteisiin rituaaleihin, tai keskittyy “vääriin” asioihin, on luonnollinen kohde.
Minulla ei ollut peruskoulussa omaa porukkaa pitämässä puoliani. Olin ihmisten keskellä pihalla kuin lumiukko, joten jouduin toistuvasti kiusaamisen, väkivallan, ja ilkeiden juorujen kohteeksi. Yläasteelle mennessä vihasin lähes kaikkia ikätovereitani, joista moni oli koulukiusaaja, ja loput katsoivat kiusaamista sormiensa läpi tai myötäilivät sitä.
Pidemmän päälle en kestänyt ulkopuolisuutta joten aloin sopeutumaan. Näyttelin milloin minkäkin porukan jäsentä jotta minut hyväksyttäisiin enkä päätyisi taas kohteeksi. Omaksuin uuden roolin aina seuran vaihtuessa, järkeillen ajatukseni ja muotoillen puheeni siten että ne myötäilevät ryhmässä ilmennettyjä asenteita. Toki kaikki ihmiset jossain määrin sopeutuvat joukkoon, ovat mielin kielin, ja sensuroivat mielipiteitään suojellakseen joko omaa asemaansa tai toisten tunteita.
Mikäli aioin välttää yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden, jouduin myös hautaamaan vihani, koska en voinut avoimesti vihata ainoita ikätovereita ja läheisiä keiden joukkoon pyrin kuulumaan. Koska en voinut ilmaista vihaani, se jäi vellomaan sisälleni. Vihan tunne kanavoitui vaihtelevasti sisäänpäin itseinhoksi, joskus se suuntautui ulospäin eri ihmisryhmiä kohden, toisinaan se kanavoitui yleiseen ihmisvihamielisyyteen.
Helpointa oli tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: sopeutua porukkaan omaksumalla heidän vihamieliset asenteensa, ja samalla löytää vihalle sosiaalisesti hyväksyttävä kohde.
Rikkinäinen identiteetti ja vajavaiset sosiaaliset taidot
Normaalisti ihmisen identiteetti kehittyy murrosiässä dialektisen prosessin kautta, jossa kokeillaan erilaisia tapoja olla ihminen, saadaan muilta palautetta, ja integroidaan “minään” se mikä tuntuu aidolta tai hylätään se mikä tuntuu väärältä. Ahdistuneen ihmisen psyyke ei jätä tilaa tällaisille tunteille, kun jokainen vuorovaikutustilanne on strategista suoritusta jolla haetaan turvallisuutta. Sellainen ihminen ei osaa olla olemassa millään muulla tavalla, ellei ahdistusta turruta esimerkiksi alkoholilla, joka ei ole olennaista lapsuudessa.
Tällöin identiteettikehityksen dialektinen prosessi ei voi toteutua, koska valintakriteerinä ei ole aitous vaan uhkien välttäminen. Itsensä etsiminen ja rajojen kokeileminen ei johda tunteeseen: “hei, täähän tuntuu mun jutulta”, tai päin vastoin, koska valintakriteerinä on pelko hylätyksi tulemisesta eikä se miltä itsestä aidosti tuntuu. Aito tunne hautautuu pelon alle ja unohtuu ajan mittaan.
Nuorena aikuisena omaksuin rooleja porukoissa niin automaattisesti ja tiedostamattomasti, etten olisi edes osannut kuvitella, että omat ajatukset eivät ole sama asia kuin se jatkuva aivovoimistelu jolla muokkasin käsityksiä itsestäni ja maailmasta senhetkiseen ympäristöön sopiviksi. Olin unohtanut kuka oikeasti olin – jälkeenpäin ajatellen en tiedä oliko oikeaa minää edes syntynyt. Jäljellä oli vain keskeneräiseksi jääneen ihmisaihion päälle rakennettu epävakaa julkisivu.
En koskaan saanut tilaisuutta normaaliin sosiaaliseen kehitykseen muiden samankaltaisten ikätovereiden kanssa. Ainoat “aidot” sosiaaliset vuorovaikutukset joissa pääsin näyttämään itsestäni mitään pintaa syvemmältä olivat yleensä terapeuttiset suhteet lääkäreiden ja hoitajien vastaanotoilla. Niissä puheenaiheena oli minä, eikä toiselta osapuolelta kuulunut kysyä mitään henkilökohtaista.
Autistinen mieli kaipaa selkeitä sääntöjä, ja terapiasuhteessa ne ovat selkeät: roolit, rajat, ja odotukset on määritelty. Tämä auttoi luomaan vääristyneen käsityksen läheisestä vuorovaikutuksesta, jossa siinä puhutaan vain itsestä jollekulle joka ei vastaa siihen henkilökohtaisella jakamisella eikä näytä vihjeitä kiinnostuksesta.
Tavallisissa vertaissuhteissa tämä malli ei toimi, koska niissä edellytetään vastavuoroista ajatusten ja tunteiden vaihtamista, lennossa tehtäviä epäsuoria johtopäätöksiä, ja pienin askelin kehittyvää luottamusta ja avoimuutta – eli juuri niitä asioita joita minä en koskaan päässyt turvallisesti oppimaan.
Kun olen “itseni” ja lauon ihmisille ensitapaamisesta lähtien suorapuheisia tekstiseiniä joissa olen avoin salaisuuksistani ja uppouduin erityisiin mielenkiinnon kohteisiini, toinen osapuoli häkeltyy. Reaktio on tyypillisesti vaikeneminen tai ghostaaminen. Etenkin nuorempana tämä sai pohtimaan mitä vikaa minussa on ja miten voisin vedellä narujani paremmin sosiaalisessa nukketeatterissa. Toisinaan taas totesin että ihmiset ovat tyhmiä kusipäitä joiden seuraa en olisi kaivannutkaan.
Autistinen maskaaminen ja persoonallisuushäiriöden kehittyminen
Amerikkalainen DSM-diagnoosijärjestelmä määrittelee kymmenen eri persoonallisuushäiriötä, joista neljä kuuluvat niin kutsuttuun B-klusteriin:
- Antisosiaalinen persoonallisuus (ASPD)
- Epävakaa persoonallisuus (BPD)
- Huomionhakuinen persoonallisuus (HPD)
- Narsistinen persoonallisuus (NPD)
Yhteistä BPD:lle ja NPD:lle on se, että psyykkeeseen ei kehity sellaista vakaata, luontevaa persoonallisuutta joka aistisi mikä tuntuu itsestä aidolta. BPD:n minäkäsitys on vajaa ja NPD:n on hauras.
Kun ympäristö rankaisee lapsena siitä, että on oma itsensä, psyyke tekee mitä täytyy selviytyäkseen: luontevan itsevarman persoonallisuuden sijasta se kehittää tilalle toisenlaisen systeemin, joka on ikään kuin stressihormoneilla toimiva tietokone, joka tarkastelee terävöidyin aistein niin muita ihmisiä kuin omaa peilikuvaansa.
Tietokone kytkee irti ihmisen sisimmät tunteet mutta huomioi älyllisellä tasolla pienetkin yksityiskohdat joissa voi piillä kätkettyjä sosiaalisia signaaleita. Tietokoneen ohjaama psyyke laskelmoi ja huolellisesti suunnittelee sosiaalista käyttäytymistä jo etukäteen, arvioi jatkuvasti yksilön statusta ja imagoa, ja hälyttää käyttäjää kaikista mahdollisista uhkista ja potentiaalisista epäonnistumisista.
Autistisella maskaamisella ja B-klusterin persoonallisuushäiriöillä kuten BPD:llä on paljon päällekkäisyyksiä. Etenkin naisilla, joilla on diagnosoitu BPD, on jopa kymmenkertainen todennäköisyys täyttää myös autismin kriteerit. Molempia yhdistää tunnesäätelyn vaikeus, identiteetin epävakaus, ja vaikeudet ihmissuhteissa. Autistinen maskaaminen ei ole tietoisesti valittu strategia, vaan enemmänkin traumaattinen vaste jatkuville hätätilanteille.
Esitän hypoteesin että samankaltaisia yhtäläisyyksiä autismin kanssa esiintyy myös muiden B-klusterin häiriöiden kohdalla. Kenties ne kaikki voidaan ymmärtää erilaisina adaptaatioina tilanteeseen, jossa ihminen tulee toistuvasti hylätyksi omana itsenään eikä kykene navigoimaan sosiaalisen ympäristön sanattomia sääntöjä pelkän intuition varassa. Jos hypoteesi pitää paikkansa, se mikä näistä adaptaatioista ihmiselle kehittyy riippuisi paljolti sukupuolisosiaalistamisesta, temperamentista, ja siitä minkä strategian ihminen löysi ensimmäisenä ja tai havaitsi toimivimmaksi.
Ympäristön vaikutus ja yksinäisyyden kokeminen
Ennen perehtymistä autismin ja B-klusterin päällekäisyyteen on tärkeää nostaa esille että ihmisen persoonallisuus muodostuu hänen perimmäisen luonteensa vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa. Lähes kukaan ihminen ei ole aiheuttanut omia mielenterveysongelmiaan, vaan yleisimmin juurisyy on siinä että ympäristö jo varhain tukahdutti hänen aidon luonteensa.
Katastrofit jättävät arpensa kulttuureihin useiden sukupolvien ajaksi. Kollektiivista traumaa kantavissa yhteiskunnissa on yleistä aleksitymia, eli heikko empatia ja vaikeudet tunnistaa omia tunteita. On silloin yleistä että muiden tunteita ei huomata eikä niihin osata reagoida. Ihmisten vuorovaikutus muuttuu asiakeskeiseksi ja tunneköyhäksi, paitsi silloin kun vapaudutaan alkoholin avulla; sen ulkopuolella voimakasta tunneilmaisua vierastetaan.
Kun ympäristö ei reagoi lapsen tunteisiin mitenkään tai reagoi hänen tarpeisiinsa torjuvasti, lapsi jää henkisesti yksin. Hänen on opittava selviytymään tunteistaan eri tavalla tai kuoletettava ne kokonaan. Tämä seuraa häntä aikusuuteen: vaikka materiaaliset olosuhteet olisivat tyydyttävät ja muita ihmisiä olisi fyysisesti ympärillä, ihminen kokee olevansa yksinäinen, näkymätön, ja onneton. Jos hän ei osaa selittää miksi näin on, hän saattaa todeta että jostain syystä elämällä vaan ei ole merkitystä, tai syyttää itseään pahasta olostaan.
Koko yhteiskunnan läpäisevällä aleksitymialla ja autistisen ihmisen vaikeuksilla vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa on paljon yhteistä mitä tulee niiden seuraamuksiin: yksinäisyyden kokemukseen ja persoonallisuushäiriöiden kehitykseen. Tällöin “maskaaminen” voi olla suurelle osalle väkeä niin jokapäiväistä, ettei sitä osata edes mieltää autistiseksi selviytymisstrategiaksi.
Epävakaa persoonallisuus (BPD)
Sisäistetty häpeä, epävakaa identiteetti, ja epävakaat ihmissuhteet. Ihminen oppii että selviytyminen vaatii muodonmuutosta, toisten miellyttämistä, ja oman itsen häivyttämistä. Ei liene sattumaa että monen autistin erityiskiinnostukseksi muovautuu psykologia, jonka kautta ihmisten ymmärtäminen voi tapahtua systematisoimalla. Koska sosiaalisten suhteiden tärkeys korostuu yleensä enemmän naisilla, BPD-polku on yleisempi naisautisteille.
“Minä olen vääränlainen ja sokea, joten minun täytyy muuttua kuin kameleontti ja yrittää lukea muita ihmisiä mahdollisimman hyvin.”
Narsistinen persoonallisuus (NPD)
Ulkoistettu syyllisyys, suuruudenhulluus, ja tukahdutettu empatia. Ihminen joka ei pärjää sosiaalisessa hierarkiassa voi kehittää halveksunnan tyhmäksi ja pinnalliseksi koettua sosiaalista maailmaa kohtaan. Jos autistisella ihmisellä on erityiskiinnostuksia joissa hän on kehittynyt taitavaksi ja hänet on lapsena leimattu lahjakkaaksi, kapea-alainen kompetenssi voi laajentua yleistyneeksi ylemmyydentunteeksi. STEM-ympäristöt palkitsevat systematisointia ja sietävät sosiaalista kömpelyyttä, joka vahvistaa älyllistä ylimielisyyttä. Etenkin pojat sosiaalistetaan itsenäisyyteen ja dominanssiin, joten NPD-polku on yleisempää miesautisteille.
“Muut ihmiset ovat vääränlaisia, koska he eivät tunnista minun arvoani vaikka minä olen heitä lahjakkaampi.”
Huomionhakuinen persoonallisuus (HPD)
Maskaaminen vietynä äärimmilleen, jossa ei sulauduta joukkoon vaan ylikompensoidaan hakeutumalla huomion keskipisteeksi. Jos ihminen ei osaa hankkia hyväksyntää ja huomiota tavallisen sosiaalisen vastavuoroisuuden kautta, hän saattaa huomata että dramaattinen esittäminen ja joukosta erottuminen saa aikaan reaktioita. Tämä voi näyttäytyä esimerkiksi feminiinisyyden performanssina tai hauskan ja hyvin tyypin showpersoonana. Monet näyttelijät ja viihdyttäjät osuvat tähän kategoriaan.
“En osaa lukea huonetta, joten täytän huoneen itse etten jää ulkopuoliseksi.”
Antisosiaalinen persoonallisuus (ASPD)
Tunnollinen ihminen yrittää rehellisesti noudattaa sääntöjä ja olla reilu muita kohtaan. Hän saattaa huomata että muut rikkovat sääntöjä jatkuvasti ja kohtelevat toisia epäreilusti ilman seurauksia, samalla kun hänen oma suorapuheisuutensa ja luottavaisuutensa tekevät hänestä kohteen kiusaajille ja hyväksikäyttäjille. Näin käy usein autistille, joka oppii säännöt kirjaimellisesti, ja sosiaaliset taidot taas muista ikätovereista jäljessä. Jos ihminen kokee toistuvasti tulevansa petetyksi juuri silloin kun hän yrittää toimia oikein, hän saattaa vetää siitä johtopäätöksen:
“Säännöt eivät suojele minua vaan ovat osa peliä jossa kaikki valehtelevat, joten miksi noudattaisin niitä? Mieluummin opettelen pelaamaan vielä paremmin kuin muut.”
Erilaiset yhdistelmät
BPD ja NPD ovat saman kolikon kääntöpuolia: toinen sisäistää häpeän ja syyllisyyden, toinen ulkoistaa molemmat. Molemmat voivat esiintyä samassa ihmisessä vuorotellen, jossa kukistettuna ja romahtaneena hän ajattelee olevansa täysin luuseri, ja puolustuskannalla suhtautuu muihin arvottomina idiootteina. Tämä vuorottelu on itse asiassa tyypillistä molemmille häiriöille, vaikka painopiste eroaa.
“Joko minä olen rikki tai maailma on rikki – mutta jompikumpi on.”
HPD ja ASPD yhdessä tuottavat karismaattisen pyrkyrin. HPD opettaa mitkä esitykset vetoavat ihmisiin, ja ASPD opettaa että ihmiset ovat manipuloitavia resursseja. Tällainen tyyppi kykenee intensiiviseen läheisyyteen joka tuntuu toisesta ihmisestä siltä kuin rock-tähti olisi laittanut käden hänen olkapäälleen. Hän kykenee peilaamiseen joka saa muut ihmiset tuntemaan itsensä nähdyiksi, vaikka pinnan alla tämä oman elämänsä Jeesus on laskelmoiva terminaattori joka optimoi sosiaalista lähestymistapaa. Kun hän on saanut kohteeltaan mitä halusi, tai kun kohde alkaa vaatia aitoa vastavuoroisuutta, tapahtuu kylmä irtikytkentä. Tällaisesta ihmisestä voi kehittyä menestynyt poliitikko.
“Osaan saada ihmiset haluamaan minua, enkä ole heille mitään velkaa.”
NPD ja ASPD yhdessä luovat “pimeän triadin” persoonallisuuden, machiavellismi lisättynä. Kylmä strateginen ajattelu, halveksunta muita kohtaan, kyky manipuloida ilman tunnontuskia, ja itsekeskeisyys joka oikeuttaa kaiken. Tällainen yhdistelmä tuottaa johtajia jotka rakentavat valtakuntia muiden kustannuksella ja kulttipersoonallisuuksia joiden karismaan muut hukkuvat.
“Säännöt ovat tavallisia ihmisiä varten – minulle maailmassa on vain tilaisuuksia ja mahdollisuuksia.”
Ihmisen on oltava kohtalaisen älykäs kyetäkseen onnistuneesti hyödyntämään näitä adaptaatioita. Tyhmä manipulaattori jää kiinni valehtelusta, kömpelö kameleontti näyttää ärsyttävältä matkijalta, avuttoman tumpelon on vaikeaa luulla itsestään suuria tai vakuuttaa muita omasta paremmuudestaan, eikä karismaa ja positiivista huomiota voi saada muilta ihmisiltä jos he nauravat autistiselle ihmiselle eivätkä hänen kehnoille vitseilleen.
Draamakuningatar
Jos nuoren ihmisen tunteita laiminlyödään vähättelemällä tai hänelle vastataan kylmällä järkeilyllä, hän oppii häpeämään tunteitaan normaaleissa tilanteissa. Toisaalta jos hän saa positiivista huomiota silloin kun hän sairastuu vakavasti, loukkaantuu fyysisesti, tai kokee hermoromahduksen, hän oppii että rakkautta ja huolenpitoa saa muilta ainoastaan kriiseissä. Näin ollen hän yrittää näyttää normaalilta ja tyyneltä muita miellyttääkseen, vaikka hän pinnan alla kärsii yksin.
Kun tilanne käy lopulta sietämättömäksi ja energia maskin ylläpitämiseen loppuu, seuraa romahdus. Aikaisempi kokemus on kuitenkin opettanut että hätätilanteessa ihmiset ovat rientäneet apuun, joten siinä vaiheessa tunteet näytetään – koko patoutuneen tulvan edestä. Erona puhtaaseen huomiohakuisuuteen on se että draamakuningatar ei vain esitä saadakseen positiivista huomiota, vaan hänen sietokykynsä on oikeasti ylittynyt ja hän on romahtamassa. Hän tietää että muut vierastavat tunteiden näyttämistä, joten hän tekee sen vasta kun kokee tilanteensa niin pahaksi että kasvojen menetys ei enää ole riittävä pelote näennäiselle itsehillinnälle.
Autistin yritykset saada huomiota suorapuheisuudella, vaikenemisella, tai vetäytymisellä – ilman katsekontaktia, äänenpainoa, tai muuta kehonkieltä – eivät rekisteröidy muille ihmisille ollenkaan tai ne tulkitaan väärin. Hän on usein tottunut kuulemaan pienestä asti että hän ylireagoi kaikkeen, etenkin aistikuormitukseen jota neurotyypilliset eivät ymmärrä. Usein hänen sosiaalinen tukiverkkonsa on olematon eikä siinä ole kovin montaa tunneälykästä ihmistä, ja nekin ketkä ovat harvoin ymmärtävät häntä. Yksinäisyyden kokemus johtaa sietämättömään henkiseen taakkaan, joka edesauttaa toistuvaa kriisiytymistä.
“Jos näytän tunteeni, olen muille liikaa. Minusta välitetään vasta sitten kun olen jo pohjalla.”
Minä olen draamakuningatar.
Aidon tunteellisen vuorovaikutuksen kehykseksi – siis sen johon häpeilemättä kuuluvat kaikki negatiivisetkin tunteet – on minulle muodostunut tällainen jatkuva dramaattinen kriisiytyminen. En halua antaa ymmärtää ettei minulla oikeasti olisi ongelmia, vaan kyse on enemminkin siitä että useimmiten en vaan osaa saada ihmisiä näkemään tai reagoimaan hätääni millään muulla tavalla. En tiedä ymmärtääkö kukaan ahdinkoni luonnetta kunnolla, tai osaanko sitä itsekään ilmaista.
Normaalissa kanssakäymisessä yritän olla ihmisille tyyni ja ystävällinen, koska silloin kaikki tykkäävät minusta. Kun tunnen mitään lievästi kielteistä ja haluan ilmaista sitä, joko vaikenen ja poistun, tai sitten räjähdän ja tilitän kunnolla – ja sen jälkeen poistun, koska häpeän ja arvelen ettei kukaan minun tunteellista paskanjauhamistani jaksa kuunnella kuitenkaan ja onnistun lähinnä nolaamaan itseni.
Häpeä poistuu vasta sitten kun on valmis heittämään kirveen kaivoon eikä kestä enää. Kun tunne-elämä alkaa vedellä niin helvetin pohjamudissa että yhtä hyvin sitä voisi jo muuttua mudaksi itsekin, niin samapa se on siinä vaiheessa laukoa ääneen kaikki totuudet kerralla.
Ikävä kyllä tämä harvoin auttaa pitkässä juoksussa. Kun ystävät rientävät luokseni kriisiavuksi ja huomaan että ympärilläni on ainakin hetken aikaa useita myötätuntoisia ihmisiä, ahdinko helpottaa. Toisaalta joskus se on päinvastoin etäännyttänyt muut ihmiset. Joka tapauksessa huomaan äkkiä olevani taas yksin siinä samassa tilanteessa, joka ajan mittaan syö minut sisältä kerta toisensa jälkeen.
Ajan mittaan minusta alkaa tuntua, että on turhaa edes avautua.
Ahdistunut yliajatteleminen ja burnout
Korkea verbaalinen älykkyys ja hyvä hahmontunnistus voivat luoda vakuuttavan esityspersoonan, mutta se toimii puhtaalla järkeilyllä eikä intuitiolla. Koska en aisti sosiaalisia tilanteita intuitiivisesti, kompensoin jatkuvalla yliajattelulla, jossa pohdin jokaista vuorovaikutusta älyllisellä tasolla; mitä toinen tarkoitti, miten minun pitäisi reagoida, mitä signaaleita lähetän. Kaverisuhteissa tämä näkyy ääneen yliajatteluna ja itsekseen puheluna, väkinäisenä peilaamisena ja esittämisenä, tai ennaltaehkäisevänä puolustusreaktiona jossa teen aggressiivisesti pesäeroa toiseen ihmiseen, koska jostain ihmeellisestä alitajuisesta tulkinnasta johtuen tunsin oloni uhatuksi.
BPD:lle ominaista on voimakas reaktiivisuus koettuun hylkäämiseen tai kritiikkiin. Stressihormoneilla viritetty mieli ylireagoi joka asiaan ja ylianalysoi kaiken. Keskusteluja saattaa käydä kuin asianajaja joka puolustautuu raamatun pituisilla argumenteilla. Voimakkaat reaktiot ja tekstiseinät taas tekevät palautteen antamisen pelottavaksi muille – eli juuri se informaatio jota tarvittaisiin ahdistavien sosiaalisten epäselkeyksien selkiyttämiseen jää saamatta.
Minä aistin toisen vaikenemisen, ja se pahentaa ahdistusta entisestään. Tiedostan sokean pisteen intuitiossani. Sen sijaan että rauhoittaisin itseni, yleensä yritän vainoharhaisesti lukea mikroilmeisiin ja rivien väliin piilotettuja vihjeitä. Etenkin stressaantuneena saatan maalailla piruja seinille ja reagoida täysin hatusta vedettyihin uhkakuviin. Toisinaan taas oikeat vihjeet jäävät huomaamatta, ja havahdun siihen että ihmissuhde onkin yllättäen konkurssin partaalla. Juuri se informaatio jota ehdottomasti tarvitsisin jää saamatta, ja sosiaalinen sokeus jatkaa olemassaoloaan. Tästä syntyy noidankehä joka on lopulta tuhonnut lähes kaikki ihmissuhteeni.
Kun pyörittää social_interaction.exe:ä ylikierroksilla 24/7, se aivan konkreettisesti polttaa kemiallista energiaa aivoissa ja aiheuttaa lopulta hermoromahduksen. Silloin minä en enää jaksa ylläpitää ihmissuhteita kun kaikissa niissä vain ahdistaa, joten usein tyrkkään kumoon koko pelipöydän ja sosiaalisesti eristäydyn. Ihmisvihaajaksi heittäytyminen on yksi keino suojatua sosiaaliselta ahdistukselta kun voi olla välittämättä ja mistään tai kenestäkään. Loppujen lopuksi se on suojakeino jonka avulla voin rauhoittaa hermoni ja palata järkiini.
Tiedän etten ole enää koulun pihalla ja että ystäväni eivät ole psykologeja. Mutta nuo ovat ne kontekstit joissa kehitin keskeisimmät ihmissuhdetaitoni, joten toistan edelleen samoja kaavoja tottumuksesta. En osaa muuta, ainakaan vielä. Noidankehän katkaiseminen vaatisi keskushermoston rauhoittamista ja sellaisia ihmissuhteita, joissa on sekä aitoa vastavuoroisuutta että riittävästi sääntöjä tuntuakseen selkeiltä ja turvallisilta. Käytännössä siis ihmisiä jotka vääntävät asiat rautalangasta pelkäämättä stressireaktioita, ja jotka haluavat aitoa yhteyttä eivätkä ammatillista etäisyyttä.
Ideologia kompensaationa ja ryhmäidentiteettinä
Poliittinen heimoutuminen voi tarjota monelle ihmiselle houkuttelevan rakenteen maailman ymmärtämiseen ja yhteenkuuluvuuden kokemiseen. Ideologioissa on selkeä logiikka, määritellyt kategoriat, ja systemaattinen kehys maailman ymmärtämiselle — eli täsmälleen sen mitä autistinen mieli kaipaa eikä koskaan saanut sosiaalisesta maailmasta.
Ideologia vastaa kysymyksiin ja täyttää ne aukot jotka arvaamaton ja mysteerinen Homo Sapiens on jättänyt jälkeensä. Oma ulkopuolisuus selittyy sillä, että vika ei ollutkaan itsessä, vaan järjestelmässä ja sitä palvelevissa NPC-ihmisissä.
Miespuolisen autistin NPD-polku saattaa alkaa esimerkiksi siten, että nuori mies ei osaa lukea mitään sosiaalisia vihjeitä ja epäonnistuu seurustelussa. Hän löytää Internetistä punapilleröinti-podcasteja, incel-yhteisöjä, ja self-help ohjeita pickup artisteille, jotka tarjoavat listan sääntöjä siihen miten seksuaali- ja sosiaalidynamiikkaa toimii. Lisäksi kaikki on naisten, feminismin, ja yhteiskunnan vikaa.
Systematisoiva mieli löytää tyydytystä alfa/beta/omega-kategorioista ja “seksuaalimarkkinoiden” kvantifioinnista, vaikka nämä mallit yksinkertaistavat sosiaalisen todellisuuden karikatyyriksi.
Naispuolisen autistin BPD-polku voi kulkea eri ideologisten kuplien kautta: radikaalifeminismi, traumaidentiteetti, vertaistukiyhteisöt joissa he diagnosoivat itseään tai pohdiskelevat toistensa MBTI-testien tuloksia ja horoskooppimerkkejä hieman liian kirjaimellisesti. Tällä tavalla sisäistetty häpeä ulkoistetaan, eli:
“En ole rikki, vaan yhteiskunta rikkoi minut.”
Identiteettipolitiikka tarjoaa valmiita kategorioita joihin selkeitä määritelmiä kaipaava autistinen ihminen voi sijoittaa itsensä, ja BPD-ihmiselle se antaa hänen kaipaamansa identiteetin. Toisaalta se voi lukita ihmisen uhri-identiteettiin joka estää toimijuuden tai jäädyttää identiteetin kehityksen kokonaan.
Ihmisvihamielisyys itsessään paradoksaalisesti tarjoaa tilaisuuden sosiaaliselle yhteenkuuluvuudelle. Yhteisöissä, joissa on latautunut arvomaailma, on yleensä paljon samankaltaisia yhteiskuntakriittisiä ajattelijoita ketkä ovat valinneet oman puolensa, kohdentaen ihmisvihansa johonkin tiettyyn vastapuoleen. Olen vuosien varrella tehnyt näin sekä vasemmiston että oikeiston parissa useita kertoja.
Kun tukahdetut vihan ja katkeruuden tunteet voi oksentaa ulos ja saada tunteilleen validaatiota kaikilta rinkirunkkauskerhon jäseniltä, ainakin yksinäisyyden tunne helpottaa jonkin verran. Yhteisöllisyyttä ja omaa itsetuntoaan voi vahvistaa pitämällä ylpeästi lippua korkealla, oli se sitten sateenkaarilippu, valtiolippu, tai joku muu lippu.
Pitkässä juoksussa me-vastaan-ne-ajattelu kuitenkin vesittää empatian ja ruokkii katkeruutta. Riippumatta siitä missä joukkueessa pelaa, porukka alkaa helposti näkemään “vastustajansa” tai muut jotenkin moraalisesti turmeltuneina tai mielisairaina, lukeutuivat näihin sitten valkoiset heteromiehet, maahanmuuttajat, rikkaat kokoomuksen äänestäjät, tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt.
Jos on vähänkään fiksu ja kriittisesti ajatteleva ihminen, alkaa huomata miten helposti oman puolen kaunistelu ja vastapuolen demonisointi irroittaa ihmisten järkeilyn todellisuudesta, jolloin ihminen tulee pettyneeksi omaan “laumaansa”.
Älyllinen ylimielisyys
Me-vastaan-ne-ajattelua vielä vittumaisempaa on sellainen näennäinen empatia joka kätkee taakseen älyllisen ylimielisyyden. Jos laumakäytös on sitä että porukka tanssii iloisesti noitarovion ympärillä, näennäinen empatia on sitä kun valistunut älykkö keskeyttää porukan sotahuudot ja selittää luolamiehille ja -naisille, että eihän nyt kukaan Jumalan rakkaista lapsista ole syntyessään sairas tai läpeensä paha ihminen, vaan itseasiassa heidän harhaoppiset vastustajansa ovat viattomia aivopesun uhreja, tai poikkeuksellisen ihmisluontonsa orjia.
Naiset kannattavat feminismiä vain koska yliopisto aivopesi heidät kulttuurimarxismiin kun heidän mielensä olivat haavoittuvimmillaan. Miehet ovat aggressiivisia ja muodostavat keskenään kilpailihenkisiä dominanssihierarkioita vain koska patriarkaatti kasvatti heidät väkisin toksiseen maskuliinisuuteen. Maahanmuuttajat jengiytyvät ja mellakoivat vain koska he ovat luonnostaan impulsiivisia eivätkä ymmärrä isäntämaansa kulttuuria. Maahanmuuton vastustajat ovat vain ennakkoluuloisia ihmisiä ketkä pelkäävät kaikkea tuntematonta ja projisoivat omia epävarmuuksiaan ulkopuolisiin. Pohjimmiltaan he ovat kaikki hyviä ihmisiä, mutta heitä poloisia on vain harhaanjohdettu.
Siinä missä vastakkainasettelu vain viittaa kintaalla muiden tunteista, ylimielinen holhoaminen riistää muilta ihmisiltä kokonaan itsenäisen toimijuuden, mitätöiden heidän kykynsä ajatella ja muodostaa omia mielipiteitä. Fiksulle autistille tämä ajattelutapa on erityisen houkutteleva, koska se tarjoaa sosiaalisen roolin joka hyödyntää hänen vahvuuksiaan — analyyttista ajattelua, kykyä ymmärtää systeemejä, ja verbaalista älykkyyttä — ilman että tarvitsee hallita tunnepohjaista vuorovaikutusta.
Valitettavasti juuri sen takia tällainen ylimielinen ihminen on sokea omille ajatusvääristymilleen, koska hän oikeasti kuvittelee toimivansa empaattisesti. Tunne-empatia loistaa poissaolollaan, etenkin jos kyseessä on NPD-tyyppinen korkean loogisen päättelykyvyn omaava autisti.
Tällainen henkilö on itseään täynnä oleva kävelevä tietosanakirja joka kelaa 24/7 päässään argumentteja oman ajatusmaailmansa vahvistamiseksi. Harvoin sitä saa todistaa yhtä nopeaa vitutuskäyrän eksponentiaalista nousua kuin käydessä “vastavuoroista” “keskustelua” kyseisen ihmistyypin kanssa. Todennäköisesti lukeudun tähän ihmistyyppiin itsekin.
Kun autisti ei ymmärrä sosiaalista maailmaa ja hakee kehystä jonka kautta tulkita sitä. Hän omaksuu ideologian, mutta huomaa ideologian ristiriidat joten hän siirtyy niin sanotusti “kaiken yläpuolelle” ja eristää itsensä älyllisellä ylimielisyydellä. Rationalistiyhteisöt vetävät puoleensa juuri tällaisia ihmisiä. Näissä ympäristöissä voi tuntea olevansa osa eliittiä joka on ylittänyt tavallisten ihmisten kognitiiviset rajoitteet. Mutta sekin on heimo, koska “olen liian älykäs lammasmaiselle heimoajattelulle” on itsessään heimoidentiteetti, joka samanaikaisesti eristää ihmistä entisestään.
Kukaan ei pidä siitä että heidän näkemyksensä sivuutetaan psykopatologioina tai manipulaation tuloksena. Älyllinen ylimielisyys ei rakenna siltoja vaan polttaa niitä. Koska autisti jo valmiiksi kamppailee sosiaalisen yhteyden kanssa, tämä tekee yksinäisyydestä entistä syvempää, vaikka yksinäisyys on nyt naamioitu itsenäiseksi ajatteluksi.
Yksinäisyys ja rooli yhteiskunnassa
Ennen sosiaalista traumaa halusin vain piirrellä ja rakennella. Maskaamaton autistinen käytös johti, ja edelleen johtaa oudoksuntaan ja eristämiseen, joten sitten aloitan taas maskaamisen.
BPD:n mukautuvuus, NPD:n ylimielisyys, HPD:n teatraalisuus, ja ASPD:n kylmyys ovat kaikki maskeja jotka olen laittanut kasvoilleni kerroksittain vuosien aikana. Niiden pitäminen kuluttaa energiaa ja ajaa minut kohti burnoutia. Kaikki maskit, ideologiat, yliajattelut, ja älyllistäminen ovat yrityksiä kompensoida omaa erilaisuutta ja löytää oma paikka yhteiskunnassa, ja kaikki ne epäonnistuvat omilla tavoillaan.
Aina kun astun luovan ja teknisen roolin ulkopuolelle ja alan vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa tunnetasolla, navigoiden sosiaalisia ympyröitä ja valtahierarkioita, kaikki menee päin helvettiä. Usein puolivahingossa kiipeän sosiaalisen hierarkian huipulle tai ravisutan niiden rakenteita, onnistuen saamaan aikaiseksi lähinnä sekasortoa – riippumatta siitä oliko sekasorto se mitä olin tavoitellut. Joudun toteamaan että usein on parempi että pysyn poissa ihmisten ilmoilta.
Tuntuu typerältä jäädä ihmiskunnan ulkopuolelle kun on riittävän älykäs ymmärtääkseen oman ongelmansa, samaan aikaan kun oma psyykkinen säätelykapasiteetti ei riitä kompensoimaan ongelmaa. Älykkyydestä tulee työkalu yhä hienostuneemmalle itseanalyysille, joka ei johda mihinkään – tai mikä pahempaa, monimutkaisten perustelujen rakentamiselle, joilla voi tukea minkä tahansa hetkellisen tunnetilan vaatimuksia, jollaa voi yhtä hyvin vähentää kognitiivista dissonanssia tai kasvattaa sitä.
Rajallisen energian voi käyttää loppuun yrittämällä liittyä joukkoon ja lopulta saada toistuvia hermoromahduksia ja pettyä jokaiseen yhteisöön johon on yrittänyt kuulua, tai sen energian voi käyttää myös johonkin muuhun.
Kirjoittaisin mielelläni tähän että olen löytänyt oman paikkani yhteiskunnassa, oppinut olemaan rennosti oma itseni, ja alkanut elämään aitoa elämää merkityksellisessä yhteisössä jossa minulla on vakaa asema. En voi kirjoittaa, koska näin ei ole käynyt. En myöskään usko että mikään yksittäinen oivallus, terapiamuoto, tai lääkeaine tulee koskaan tekemään minusta tavallista ihmistä joka olisi kovin paljon nykyistä yhteensopivampi ympäröivän yhteiskunnan kanssa.
Ehkä se on sitten tietokonepelit, elektroniikka, ohjelmointi, biologia, matematiikka, kirjoittaminen, ja kuvataide. Tietokone peleissä on kaikille samat säännöt, 1 + 2 on aina yhtä suuri kuin 3, ja taide on vaihtoehtoinen tapa itseilmaisuun jossa visuaalinen hahmotuskyky pääsee loistamaan. Työn rutiini antaa struktuurin elämälle ja pitää mielen kiinni todellisuudessa, sen sijaan että se kääntyisi sisäänpäin syömään itseään.
Yhteenkuuluvuuden kaipuu tuskin koskaan laantuu, eikä mikään tästä poista yksinäisyyttä kokonaan, mutta ainakin luova ja älyllinen toiminta on yksi tapa vuorovaikuttaa ihmiskunnan kanssa ilman että minun tarvitse muuttua toiseksi ihmiseksi.